The pink elephant

Vau, kuudeskin lukija. Tervetuloa kelkkaan, mukavaa, että olet täällä.

Poistin tuosta ylävalikosta sali-sivun. Syystä että punttitreenini vaihtelee tätä nykyä jonkin verran vaikka peruspalikat pysyvätkin samoina, enkä jaksanut alkaa kirjoittaa sitä uudelleen. Edelleen pyrin treenaamaan pari kertaa viikossa; toisena päivänä jalat ja toisena rinnan ja selän, molempina päivinä keskivartalon, hauikset ja ojentajat.

Noniin. Randomit mieleen tulleet ajatukset on nyt käsitelty ensimmäisenä, joten voin seuraavaksi tarttua huoneessa olevaan pinkkiin elefanttiin. Olen tosiaan nyt joutunut kokemaan sen, miltä tuntuu kun itselle tolkuttoman rakas läheinen yrittää tappaa itsensä. Ei tuntunut hyvältä, ei. Tämä tapahtui viime viikolla kahteenkin eri otteeseen, peräkkäisinä päivinä ja melkoisen paljon munaa vaatineella tavalla. Päätin kuitenkin olla käymättä läpi yksityiskohtia, osittain kunnioituksesta, osittain siksi että vain koen tämän olevan väärä väylä siihen.

Minä olen kuitenkin hengissä kuten myös läheiseni. Omalta osaltani aion olla jatkossakin, ja sydämestäni toivon saman pätevän myös tähän toiseen henkilöön. Pahimmasta järkytyksestä on ehkä jollain tapaa jo selvitty, paljolti sen takia ettei kyseinen tapaus tullut yllätyksenä. Se ei silti vähentänyt kivun määrää. Viikonlopun jaksoin painaa töitä, mutta huomasin kyllä itsekin olevani hitusen vähemmän skarppina kuin normaalisti. Lisäksi tunsin suunnatonta raivoa asiakkaiden tullessa inisemään pienistä asioista, ja mieleni teki räjähtää että on täällä joillain oikeitakin ongelmia.

Tiedostin myös sen, että nämä kaksi asiaa eivät rahankäsittely- ja asiakaspalvelutyössä ole niitä kaikista toimivimpia ominaisuuksia, joten otin esimieheni vinkistä isoisän ja marssin eilen käymään työterveydessä. Minut vastaanottanut henkilö oli työterveyshoitaja eikä psykologi, joten sinänsä asia tai oma mielentila ei muuttunut miksikään, mutta sain kuitenkin puolen tunnin ajan avautua ihan rauhassa. Lisäksi sain pari sairauslomapäivää; en kokenut tarvetta lääkärikäynnille tai viikkokausien kotona makaamiselle, mutta ihan tervetulleen breikin nämä kaksi huilipäivää toivat. Sain syödä, nukkua ja urheilla, which was nice. Lievästi jopa hymyilytti saikkutodistusta lukiessani; jostain syystä läheisten itsemurhayritykset eivät kuulu syy-listalle, joten minulla on nyt "poikkeava löydös tai muu oire", lisätarkennuksena stressireaktio.

Kovin kuulostaa kevyeltä suhtautumiseni tuon tekstin perusteella, mutta eipä se ihan niinkään ole. Olen kuitenkin saanut viime viikolla itkeä useammallekin henkilölle ja purkaa pahaa oloani, joten jätän sen osan tekemättä täällä.

Mitäs muuta? Paino on tippunut kahdessa viikossa kilon, joten toistaiseksi olen pysynyt aikataulussa. Se kilo on kuitenkin sellainen jonka olen tiputtanut ennenkin, joten yhä edelleenkään en ole päässyt alle 73:n. Lupasin joskus aiemmin vetää voitontanssit heti kun tuo haamuraja alittuu, ja se lupaus pitää kutinsa edelleen. Olen muuten ottanut yhden askeleen pois tunnesyöppöydestä: viimeviikkoisten uutisten jälkeen teki mieli suklaata, mutta jostain ihmeellisestä syystä onnistuin päättelemään, ettei se korjaisi tilannetta tai helpottaisi oloa muutenkaan. Viikonloppuna herkuttelin ja tänäänkin söin muutaman suolakeksin, mutta jostain yhtä ihmeellisestä syystä ei ole edes huono omatunto. Mahdanko olla oppimassa jotain?

...

Alkuperäiseen viikkosuunnitelmaan ei kuulunut liikkua vain kolme kertaa. Toisaalta siihen eivät myöskään kuuluneet läheisen peräkkäisinä päivinä tehdyt yritykset ottaa itseltään henki. Palaan kirjoittelemaan, kun päähän mahtuu jotain muutakin.

Goose bumps

Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka saa suht helposti kylmiä väreitä. Toki niistä perinteisemmistäkin syistä kuten kylmästä ja niskan hiplaamisesta, mutta myös esimerkiksi luihin ja ytimiin asti menevän hyvästä musiikista. Lieneekö viulistitaustallani jotain tekemistä sen kanssa, että kauniisti soitettu jousimusiikki napsauttaa välittömästi karvat pystyyn, ja onpa noista kykyjenetsintäkisoistakin löytynyt aina joku esitys jolla on kyseinen vaikutus. Lyhyesti sanottuna: kun joku tuntuu jollakin aistilla oikein hyvältä, vetää ihoni kananlihalle.

Juoksijan flowta en ole koskaan kokenut, johtuen ehkä siitä vähäisestä sivuseikasta, etten jaksa juosta. En ole tosin pitkiin aikoihin yrittänytkään, mutta koska en ole koskaan viitsinyt mennä juoksukouluun opettelemaan tekniikkaa, veikkaisin pyrähdykseni jäävän varsin lyhyeksi. Tanssimista sen sijaan rakastan, ja vaikkei oma muuvirepertuaarini kovin kekseliäs olekaan -tai ehkä juuri siksi- tunnen olevani esimerkiksi bodyjam-tunneilla varsin kotonani. Siellä olen myös päässyt siihen tilaan jota itse kutsun "omaperäisesti" jumpparin flowksi: tunnin loppupuolella tuntee olevansa väsynyt ja lähestulkoon kaikkensa antanut, mutta mukaansatempaava musiikki menee ihon alle ja kroppa liikkuu kuin itsestään. Jälkikäteen tajuaa, ettei ole ajatellut koreografiaa lainkaan, on vain tehnyt sen.

Ajattelin pitkään että tuo on se laji josta saan ne ultimaattiset kicksit, eivätkä muut tule pääsemään edes lähelle. Väärässäpä olin: tänään kesken bodycombat-tunnin tajusin, että vaikka salin lämpötila lähentelee kahtakymmentäviittä, vaatteet liimautuvat kiinni ihoon ja jopa sääret hikoilevat, ihoni on kananlihalla. Siksi, että on vaan niin törkeän kivaa. Tunnin paras biisi ja sen aikana muistaakseni 234 potkua, ei se näköjään muuta vaadi. Ja kyllä, tiedostan sen että ylenpalttinen rakkausluritteluni kyseistä tuntia kohtaan alkaa saada koomisia piirteitä, mutta ei voi mitään. Tuollaista sen treenin pitää olla.

-0,5 kg

Tervetuloa viidennelle lukijalle!

Liikunnan puolesta viikko näyttää yllättävän hyvältä siihen nähden, että palasin tiistaina lomalta töihin ja arvelin, etten tule normiarkena pääsemään lähellekään viimeisen lomaviikon lukemia. Ei tämä nyt ihan pusikkoon mennyt, sillä tämän viikon vajaat 6,5 h hävisivät edelliselle vain puolella tunnilla.

En ole varsinaisesti lyönyt lukkoon mitään ajallisia tavoitteita, mutta taisin tehdä jo uudenvuodenlupauksen liikkua vähintään kolmesti viikossa. Tämän olen mielessäni jalostanut vielä niin, että mukava olisi päästä 5-8 tuntiin, mutten viitsi ottaa tästä sen suurempaa stressiä. Joillain viikoilla työvuorot osuvat ihan nappiin kuntokeskuksen lukujärjestyksen kanssa, toisinaan on klo 11-19 -tyylisiä vuoroja jolloin en saa itsestäni irti yhtään mitään. Sillä mennään mitä eteen heitetään.

Syömisten puolesta viikko meni ihan jees -kategoriaan. Viikonloppuna tuli herkuteltua enemmän kuin olisi ehkä tarvinnut, mutta siististi syödyn ma-pe -välin ansiosta omatunto ei karju kovin lujaa. Paino oli eilen aamulla 500g vähemmän kuin maanantaina, joten senkään suhteen ei voi valittaa. Ajattelin katsoa miten pitkälle pääsen pelkällä herkuttelun vähentämisellä, ja josko jossain vaiheessa on aiheellista tarkistaa muitakin syömisiä. Uusi nousu jatkuu joka tapauksessa vielä ensimmäisen viikon jälkeenkin.

Kehonkuvasta

Ihan alkuun tervetuloa kahdelle uudelle lukijalle, hienoa että jorinani kiinnostavat joitakuita! Toisekseen, ei pitäisi koskaan ennen suunniteltua postaustaan mennä lukemaan inspiroivia blogeja, niihin jää haahuilemaan suu kunnioituksesta ammollaan ja unohtaa, mitä itse piti kirjoittaa.

Niina kirjoitteli kehonkuvasta ja mainitsi Energynetin, jossa voi käydä mittaamassa omansa. Tartuin linkkiin heti sillä paloin halusta tietää, kuinka kaukana todellisuudesta oma käsitykseni itsestäni mahtaa olla. Kehonkuvani tuntuu vaihtelevan mielialojen ja päivien mukaan ei paha :sta voi tsiisus mikä valas -mietteisiin. Peilikuva ja kameroihin tallentuneet otokset (joita ei onneksi ole nykyään paljon) eivät jotenkin kohtaa - peilistä katsoo valokuvaa hoikempi minä.

 

Arvoin molempien kohtien kanssa. Vihreää palluraa ajatellen kolmonen oli omaan makuuni aavistuksen liian ruipelo, ja nelonen näytti realistisemmalta tavoitteelta. Toisaalta, jos kolmoseen lisäisi lihaksia... Päädyin silti neloseen. Koet olevasi -kohdassakin olin kahden vaiheilla kun mietin, uskoako peiliä vai valokuvia. Ajattelin, että peilistä näkyvä kroppa voisi olla jotain vitosen kaltaista, mutta valokuvista katsoo takaisin ihan selvä kutonen. Laskennallisesti olen siis vitonen, ja hyväksyn kyllä tuomion, vaikka väittäisinkin olevani enemmän vitonen omenavatsalla.

Herättäähän tämä jonkinlaisia ajatuksia. Olen teininäkin nähnyt itseni isompana kuin olin, johtuen ehkä siitä, että vatsani on aina pömpöttänyt - joten siinä mielessä ei ole mitään uutta, etten ole ihan kartalla todellisesta olomuodostani. Sanottakoon tosin, että nykyään niitä alle parikymppisenä napsaistuja otoksia katsoessa tulee mieleen, että kylläpä sitä voi ihminen näyttää pieneltä. Hämmentävää tämä on siinä mielessä, että mikäli ylläolevaa laskuria on uskominen, en olekaan todellisuudessa niin kaukana tavoitteestani kuin kuvittelin. Toisaalta on muistettava, että interneetterin laskurit ovat vain interneetterin laskureita, ja sekä peili että valokuvat kyllä kertovat matkaa olevan vielä jäljellä.

Matkan alkuaskeleet ovatkin sujuneet ihan mukavasti. Starttasin herkuttoman arjen lähes moitteettomasti; murojen sekaan on eksynyt pari teelusikallista kaakaojauhetta sillä en pidä maidon mausta, ja töissä on syötävä Läkeroleja jotta ääni riittää. Eilisellä kauppareissulla mieliteko-Snickers jäi ostamatta kun järkeilin, että treenin jälkeistä "suklaatarvetta" todennäköisempää on ihan oikea nälkä. Ja kas kummaa, mieliteko vaihtui autoon päästyäni kinkkumunakas-himoksi. Muiden syömisten suhteen en ole erityisemmin pingottanut, vaan syönyt kotiruokaa ja rehuja niin, ettei ole jäänyt nälkä.

Tänään ostin työpaikkani aulassa päivystävältä, sympaattiselta pojalta taas kaksi litraa mansikoita ("Mansikoita, kiitos." -Monta? "Yks." -Vai kaks? Kaaaaaks. Joooooo! Sano siinä sitten ei...), joista toinen saa toimittaa tänään herkun virkaa. Taidan silti sallia itselleni viikonloppuna suklaata.

 

Laihdutuslääkkeiden ykkönen?

Harvoin sattuu omalle kohdalle noita Facebookin kuuluisia mainosmokia, joten tänään bongattu kehotus tehostaa painonpudotusta Ben&Jerry's -jäätelöillä sai väkisin aikaan leveän virneen. En usko mihinkään laihdutusvalmisteisiin, mutta tätä "waistwinneriä" haluaisin itsekin testata - etenkin kun kaksi viikkoa saisi näköjään ilmaiseksi. Ehkä pidättäydyn kuitenkin perinteisemmissä menetelmissä.

Ps. Pahoittelen, jos joku päätyi otsikon perusteella etsimään ihmepilleriä. Jos sellainen olisi olemassa, tätä blogia tuskin tarvitsisi kirjoittaa.

Uuteen nousuun

Ainiin muuten. Ajattelin, että haluaisin painaa sen-ja-sen-kuun lopussa sen-ja-sen-verran vähemmän kun nyt. Saanko aina välillä nillittää sulle, kun en saa suklaata?

Kyseisen viestin lähetin tänään ystävälleni, joka vastasi että todellakin, itselläänkin olisi muutama kilo karistettavana, mutta tiukassa tuntuvat olevan. Vaihdoimme muutaman sanasen herkuttelusta, ja kummallakin tuntuu olevan vähän samantyylisiä ongelmia - hänellä suolaisten herkkujen ja minulla suklaan kanssa. Lomalla voi vähän herkutella. Viikonloppuna voi herkutella. Ja kun vuorotyössä viikonloppu saattaa tulla kolme kertaa viikossa, niin siinähän sitä ollaan. Tai kun tuli tehtyä 500kcal kuluttanut treeni, niin nyt voi vetää jäätelöä. Juu voi, mutta ei sillä tonnilla sentään.

Eli joo. Tarkoitus olisi taas kerran aloittaa alusta. Tein jotain mitä en ole ennen tehnyt, ja asetin itselleni välitavoitteen. Tavoite on täysin mahdollinen ja realistinen eikä vaadi kitukuuria, ainoastaan ruokavalion tarkistamista ja herkuttelun kohtuullistamista, kun liikuntapuoli on kutakuinkin jo hanskassa. Silti pelottaa. Toki omat repsahduksetkin, mutta myös se, että entä jos tuo kilpparivaiva vaikuttaa kaikesta huolimatta edelleen? Jos nyt taas epäonnistun, tuleeko tästä ikinä mitään? Olisi niin helppo luovuttaa ja alkaa masistella siitä, että jos kaikki olisi mennyt kuin Strömsössä ikään, olisin nyt 65-kiloinen. No, enpä ole. Masistelun sijaan päätän mieluummin ajatella niin, että aina on hyvä aika aloittaa uudestaan.

Taidan olla mahdollisimman perinteinen tunnesyöjä. Suklaa on kaveri kun stressaa, kun pitää juhlistaa jotain, kun on vähän mieli maassa tai kun päätä särkee. Olen myös tapasyöjä: suklaa on kaveri kun sitä kerran kaapissa on. Ei nyt ehkä ihan törkeästi tee juuri nyt mieli, mutta olihan se viimeksikin herkkua. Leffaa katsoessa pitää syödä jotain hyvää. Ja niin edelleen.

Olen katsonut nenä ruudussa kiinni Suurinta pudottajaa niin kauan kuin muistan. En usko puoliakaan tapahtumista aidoiksi, mutta onhan se hyvää viihdettä ja mielenkiintoista katsella muodonmuutoksia. On myös käynyt muutamaan otteeseen mielessä, kun ohjelmassa on painotettu syy-seuraus-suhteiden ymmärtämisen tärkeyttä, että pitäisikö minun ymmärtää miksi olen tällainen. Painonnousulle nyt on muutamakin selkeä syy; auton hankkiminen ja yleinen laiskistuminen sekä tuo kilpirauhasen vajaatoiminta. Mutta siihen, miksi herkuttelen niin kuin herkuttelen, minulla ei ole vastausta.

Entä mitä ajattelen saavuttavani, jos laihdun? En saisi narkkariläheistäni muuttamaan elämäänsä kymmenen kiloa kevyempänäkään, enkä olisi nykyistä tyytyväisempi työhöni. Elän onnellisessa ja hyvin toimivassa parisuhteessa ja toivon, että ajan myötä avovaimon nimikkeestäni tippuu etuliite pois - en usko että kiloillani olisi tässä asiassa paljoakaan merkitystä. Sen sijaan voisin ajatella, että mikäli saisin nipistettyä pois haluamani määrän kiloja, minusta tulisi terveempi, energisempi ja voisin paremmin. Se taas voisi vaikuttaa positiivisesti myös parisuhteeseen, vaikka se nykyiselläänkin on enemmän kuin hyvissä kantimissa. Ainakin turha läskeistä napiseminen jäisi pois, jos ei muuta. En tiedä, hankalaa.

Jätän tarkoituksella julkistamatta asettamani tavoitteiden yksityiskohdat, sillä epäonnistumisen pelko on vielä liian suuri ja pessimisti ei pety. Jatkan blogin pyörittämistä enimmäkseen liikunnan ympärillä, ja sotken mahdollisesti mukaan ajoittain myös jotain muuta jos aihetta on. Uuteen nousuun, tai enneminkin laskuun, uteliaana ja vielä toistaiseksi toiveikkaana.

Hyvä viikko

Kun kirjoitin edelliseen postaukseen, että viikosta on tulossa ihan hyvä, tarkoitin tätä. Olen enemmän kuin tyytyväinen sekä liikuntakertojen määrään että niihin kulutettuun aikaan (kolme minuuttia vaille 7 tuntia). Ja mikä kummallisinta, mikään treeneistä ei tuntunut pakkopullalta vaan päinvastoin, perjantaina piti ihan päättämällä päättää, että nyt on lepopäivän paikka. Oikean sääreni sisäsyrjässä on jo vuosia sitten tuntunut välillä lievää kipua erityisesti rankkojen urheilusuoritusten jälkeen, ja nyt oireilua oli taas havaittavissa - kehon antama selvä merkki siitä, että on syytä pitää mielessä miksi tätä hommaa tehdään. Terveys edellä. Oireet menivät päivän levolla ja kylmägeelillä ohi, which was nice.

Combatista olen edelleen todella liekeissä. Vaikka syke nousee melkoisiin lukemiin ja hiki kirvelee silmiä, niin kyllä siinä tunnissa vaan on sitä jotain. Sopii äärettömän hyvin paineiden ja aggressioiden purkuun, kun ohjaaja antaa neuvoja kuten "kuvittele, että kaveri makaa siinä maassa ja ota toisella kädellä sitä sieraimista kiinni samalla kun toisella mätät pataan". Lisäksi olen erittäin mielissäni siitä, millaiset ohjaajat näitä tunteja vetävät: olen jo pariin otteeseen päässyt siihen tilaan, kun hiki valuu ja sydän hyppii kurkussa eikä millään jaksaisi, mutta muutaman kannustavan sanan jälkeen sitä voimaa yllättäen löytyykin lisää. Ainoana miinuksena se että noita tunteja on kesälukkarissa vain kaksi, mutta josko siihen tulisi syksyn tullen muutos. Toivossa on hyvä elää.

Salitreenin kanssa on menossa jonkinlainen evvk-kausi. Turhan vahva ilmaisu kyllä tuo, mutta combatin uutuudenhuuma ja bodyjamin muuttunut ohjelma tahtovat nyt ajaa kaiken muun ohi. Eiliselle ei kuitenkaan ollut mitään mieleisiä ohjattuja tunteja, joten päätin lähteä puntille. Menin vähän sillä mentaliteetilla, että kunhan nyt käyn vähän tekemässä jotain, vaikka muutamat absolot ja vähän ojentajia ja hauiksia. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin tekemään ihan pätevän ylä- ja keskikroppatreenin muutamaa ei-niin-mieleistä liikettä lukuun ottamatta (korvasin ne kyllä parilla uudella).

Tämän päivän tuntemuksista päätellen eilinen meni perille, sillä pitkästä aikaa käsivarret ja kyljet ovat mukavasti juntturassa. Suunnittelin ensin totaalista löysäilypäivää, mutta muutaman pelatun Tetriksen jälkeen pelkkä oleminen alkoi tuntua tylsältä. Ulos ei harmaan kelin takia ihan tolkuttomasti tehnyt mieli, mutta otin käyttöön eilisen taktiikan ja ajattelin, että Lähde kokeilemaan. Vedä lenkkarit jalkaan ja mene pihalle, eihän siellä ole pakko olla kauan tai ainakaan vetää sata lasissa. Olet sen ajan mikä hyvältä tuntuu, kaikki on kotiinpäin. Tuloksena vajaassa puolessatoista tunnissa kävellyt reilut 8 kilometriä, joka ei tuntunut kevyestä tahdista johtuen vastenmieliseltä, mutta nihkeästä ilmasta johtuen tuli hiki.

Olen näköjään totaalisen houkuteltavissa.

Tonnikeiju

Raivostuttavaa, miten suuren painoarvon annan edelleen vaa'an lukemalle. Iloitsin jo alkuviikosta, kuinka näyttää siltä että lukema jää loman jälkeen ainoastaan muutaman sata grammaa ylemmäs kuin risteilylle lähtiessä. Nyt, kun muutaman rankan tunnin jälkeen lihaksissa on todennäköisesti nestettä ja lukema reilusti yli sen mitä haluaisin nähdä, olen kuin maani myynyt.

Miksi ylipäätään hyppään sen helvetinkoneen päällä joka aamu? Jotenkin kieroutuneesti ajattelen, että sillä tavalla on helpompi kontrolloida itseään kun näkee koko ajan vallitsevan tilanteen. Vaikka aivan hyvin tiedän, että paino voi heitellä päivässä satojakin grammoja, niin silti vedän siitä aivan tolkuttomat paineet. Olen monta kuukautta ajatellut, että pitäisi punnita itsensä huomattavasti harvemmin ja kuunnella enemmän sitä omaa oloa, mutta jotenkin kai pelkään, että se oma olo kehottaa vetämään suklaata päivittäin ja mieluiten kaksin käsin.

En ole edelleenkään onnistunut karistamaan sitä stressiä, mistä olen yrittänyt pyristellä eroon jo kauan. Loman loputtua on tarkoitus siivota taas ruokavaliota hitusen, joten josko se asennemuutoskin onnistuisi vihdoin (I wish).

Muutoin tästä on kyllä tulossa ihan hyvä viikko. Siitä lisää päiväkirjan muodossa sunnuntaina.

Basic basic

Edellisen postauksen lisäksi ei juurikaan lisättävää tähän viikkoon. Sain sen haikailemani aerobisen viikon, sillä alkuviikosta päättelin että combatiin tuskin kannattaa mennä salilta hankitut lihasjumit päällä, ja loppuviikosta ei tullut kuuloonkaan lähteä puntille combatissa hankittujen lihasjumien takia.

+ kokeilin uutta lajia johon ihastuin
+ liikuin enemmän kuin viime viikolla
- luulen edelleen, että viikonloppu vanhempien luona tarkoittaa lupaa syödä ihan mitä tahansa

Rakkautta ensinyrkiniskulla

Olen miettinyt varmaan viimeiset puoli vuotta, että olisipas mukava kokeilla joskus bodycombatia. Tänään oli vihdoin se päivä, kun pitkällisen harkinnan ja eilen katseltujen youtube-klippien jälkeen koin olevani valmis kohtaamaan jotain, minkä arvelin olevan rankempaa kuin mikään tähän asti suorittamani urhistelu.

Olin oikeassa. Siinä vaiheessa, kun ohjaajan paikalle asteli kaappimankelipakastimen kokoinen kalju ja tatuoitu kaveri shortsiensa takamuksessa teksti "punishment", olin varma, että tunnista tulee Les Millsin sijaan enemmän mortal combatia muistuttavaa. Olin puolittain oikeassa; syke huiteli parhaimmillaan 179:ssä ja hikoilin kuin pieni sika, mutta kestin kuin kestinkin hengissä koko koettelemuksen ajan. Huokaisin helpotuksesta, kun ohjaaja totesi vajaan tunnin riekkumisen jälkeen, että "noniin, se oli viimeinen biisi". Vedettyään henkeä hän hihkaisi, että "sitten punnerretaan". Are you kidding me?

En jaksanut punnertaa kovinkaan hääppöisesti, mutta jaksoin tunnin hölkkäosuudet ja pysyin kutakuinkin mukana koko ajan - mission accomplished. Ohjaajan ulkomuoto hämäsi ja kaveri osoittautui innostavaksi ja kannustavaksi treenariksi, ja hihkui minulle kesken tunnin, että joku on ihan varmasti harjoitellut ennakkoon kotona (en tunnustanut youtubettaneeni). Haistan hyväntahtoisen mielistelyn ja jatkossakin tunneille kalastelun kun sellaista eteen sattuu, mutta myönnettävä on että perille meni - varasin jo ensi viikon tunnille paikan.

Home sweet home

Kulunut viikko ikään kuin näyttää vähän siltä, että torstai-lauantai -akselilla saatoin olla miehekkeen kanssa Tukholman-risteilyllä. Saatoin myös ostaa tax freestä ja Ruotsista yhteensä kilon verran suklaata, ja saatoin myös käydä perjantaina laivan buffetissa syömässä. Saatoin myös syödä liikaa, ja hakea kolme kauhallista jäätelöä kinuskikastikkeella siinä vaiheessa, kun olisin vallan mainiosti pärjännyt ilman jälkiruokaa. Minusta puuttuu kokonaan se osanen, jonka kuuluisi kyseisellä hetkellä kuiskata korvaan että hei, täälläkin on luvallista syödä kohtuudella.

Mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin. Oli vallan mukava reissu kaikinpuolin, vaikka kroppa ei moisista mässäilyfestareista ollutkaan kovin mielissään. Vaaka näytti sunnuntaiaamuna kilon enemmän kuin torstaiaamuna, mutta se oli totaalisen arvattavissa ja äkkiäkös ne nesteet siitä lähtevät. Ja on noissa reissuissa aina sekin, että vaikka olisi kuinka mukavaa ja kuinka hyvää ruokaa, niin aina on todella mukava tulla takaisin kotiin. Ei ole oman sängyn, oman suihkun tai oman vessan voittanutta. Lisäksi noiden reissujen jälkeen muistaa aina senkin, miksi syön useimpina aamuina puuroa: siksi, että se on järkevää ja siksi, että se tekee ruholleni hyvää.

Puhumattakaan siitä, kun pääsee kolmen päivän losoperseilyn jälkeen taas liikkumaan. Kyllä, minusta on tullut juuri sellainen pirkkopirteä, joka kantaa lievästi huonoa omatuntoa liikkumattomuudestaan eikä ole pysyä housuissaan päästessään taas salille. Olisin tahtonut lenkille jo eilen illalla, mutta jalkoja särki niin armottomasti että päätin olla kiusaamatta itseäni. Minä jos joku puhun aina itseensä kohdistuvan armollisuuden puolesta, mutta kieltämättä kolme päivää jatkuneen herkuttelun aiheuttama kevytmorkkis toimii ajoittain myös oivana kannustimena salilla; lihaksiaan on ihan hyvä muistuttaa siitä, että jos jaksoivat toissailtana lappaa kitaan ruokaa sellaiseen tahtiin, niin totta helkkarissa jaksavat myös ottaa vastaan seuraukset. Ja jottei meno äityisi liian ankaraksi, hyvän treenin jälkeen täytyy muistaa silitellä muskeleitaan ja kuiskata että noniin, eihän se niin kauheaa ollutkaan.

Kaksi viikkoa lomaa jäljellä. Kuinkahan pahasti sahaan omaa oksaani jos lupaan liikkua kummallakin viikolla enemmän kuin kuluneella?